Veturimies lienee jo kirjoittanutkin, että pakinan aiheen keksiminen on vaikein juttu näin monen vuoden jälkeen. Aina on kuitenkin yksi alue, joka tulee esiin itse kullekin jo parin kaljan jälkeen. Se on menneiden muistelu, ei siinä meinaa pian puheenvuoroa saada.
Veturimies on sanonut, että jos joskus muistelmansa kirjoittaa (vaan ei kirjoita), niin kaksi asiaa lupaa: itseäni en kehu enkä ketään tunnistettavaa henkilöä mollaa. Ensimmäinen lupaus onkin enemmän kuin mihin yksikään muistelmien tekijä on pystynyt.
Veturimies oli kauan sitten, kun nuorimmat lukijat olivat vasta pilke isänsä silmässä, mukana isojen herrojen kokouksessa. Oli puhetta siitä, kenelle jaetaan ties millä nimikkeellä silloin annetut ylimääräiset palkankorotusrahat. Sanoi siihen yksi iso herra, tällä kertaa tosin rouva, että ne rahat pitäisi jakaa heidän keskensä, ”koska meillähän se vastuu on”. Mikä vastuu? Kun Herra oli antanut viran, se oli antanut järjenkin, ei sieltä ketään erotettu eikä raastuvan penkille viety, teki tai jätti tekemättä mitä tahansa.
Vaan Veturimiehellä vastuu paukahti pari kertaa oikeasti päälle. Ensimmäisen kerran vähän vähemmän, kun menin tekemään lohkomisessa mittalinjaa naapurin puolelle ja kaadoin sieltä tarpeettomasti pienen männyn. Jonkin päivän kuluttua naapuritontin omistajarouva soitti ja kertoi, että juuri tuo mänty oli hänelle erityisen arvokas. Niin tietysti. Kun tietää olevansa väärässä, kannattaa olla nöyrä. Ei se rouva rahaa vaatinut, vaan jonkinlaisen maanmittaripalveluksen (paino sanalla maanmittari…), en nyt muista minkä. Siitä sitten riesa kehittyi, sillä se palveleminen ei päättynyt, ennen kuin lähdin pois siitä toimistosta, en tosin ihan siitä syystä. Olisi siitä männystä mieluummin jotain maksanutkin. – Mitä tästä opimme? No sen, ettei saa hakata luvatta puita naapurin puolelta.
Toinen tapaus. Puhelin soi: ”– Se on Virtanen täältä Syrjänkulmalta. Muistaako insinööri, kun olitte täällä metsätietoimitusta tekemässä? Muistinhan minä. – Muistaako insinööri, että kirjoititte pöytäkirjaan, että tien levennys tehdään meidän tontin kohdalla itään päin? – Jaa, en tarkoin muista, se on pöytäkirjassa… – Niin se on pöytäkirjassa juuri niin. Insinööri tarkoitti varmaan, että länteen, kun meidän tontti on itäpuolella. Minä kun olin sitä hanketta vastaan niin isännät ovat mulle vähän käärmeissään. Nyt katepillari seisoo meidän rajalla ja ne sanoo, että ne ottaa kaksi metriä tien levennystä meidän pihasta. MITÄ MÄ TEEN?”
Siinä vastuu paukahti ihan oikeasti päälle. Millä toimituksella virhe korjataan? Ehtiikö ajoissa? Mitä tein? Soitin asianomaiselle metsätyönjohtajalle ja sanoin, että aja heti sinne ja uhkaa vaikka millä, jos ne tyhmyyksiä tekee. En kuullut asiasta sen jälkeen. – Mitä tästä opimme? No sen, että ilmansuunnista kannattaa olla tarkka, muulloinkin kuin suunnistettaessa.
Ettei vaan ollut samainen Syrjänkulman metsätietoimitus, josta ajelin onnellisesti vihellellen kotia kohti vanhastaan tuttua metsätietä myöten. Eteen tuli paikallistie, mutta viimeisen kymmenen metrin matkalta ojasilta olikin purettu ja siinä oli vain kivinen ojan pohja. Jos takaisin lähti, tuli tuollainen 20 kilometrin kierto. Astuin ulos vanhasta Saabista ja mittailin silmillä, että kivi kiveltä edeten ja vähän siirtokivillä avittaen saattaa onnistuakin. Ja onnistuihan se, kymmenen senttiä kerrallaan. Vastuun kantamista sekin oli. Matkustussääntö kun sanoi, että virkamatka on tehtävä valtiolle edullisimmalla tavalla, ja niin tein. – Mitä tästä opimme? No sen, että kannattaa omistaa vanha auto, jossa on kunnon maavara, eikä näitä nykyisiä hienohelmoja.
On Veturimies pahemmassakin ojan pohjassa ollut. Sain hallituksen hommiin lähtevältä virkaveljeltä perinnöksi keskeneräisen halkomisen. Lähdin jatkamaan sitä talvella ja kuulutin kokouksen ”hakijan luokse halottavalle tilalle”. Paikkaa kohti ajettaessa rupesi hirvittämään, kun luminen tie huononi koko ajan. Lopuksi edessä oli ojanotko, jonne ei olisi pitänyt mennä ollenkaan, mutta jonne Veturimies meni ja jäi. Siis auto jäi, mutta itse lähdin umpihankea myöten kohti taloa salkku toisessa ja kirjoituskone toisessa kädessä. Pimeässä tuvassa oli vain yksi vanhempi nainen. Missä ihmiset, meillähän piti olla halkomiskokous täällä? Eivät ne ole täällä, vaan naapuritilalla, missä hakija asui. Siis siinä talossa, minkä ohi ajaessani olin ihmetellyt pihassa olevien autojen määrää! Käskin naisen lähtemään mukaan kokoustaloon, mutta hän ei luvannut lähteä, kun oli riidoissa veljen kanssa ja kokous oli ilmoitettu tänne, halottavalle pihalle. Lähdin yksin, oli sentään lyhyt matka ja tallattu polku. Perillä miehet vähän naureskelivat, mutta valjastivat traktorin vetovaljaiden eteen, käytiin hakemassa Escort ojan pohjasta, juotiin emäntien keittämät uudet kahvit ja olihan se riitaisa sisarkin taloon tullut. Päästiin kokousta pitämään, hyvän tuulen vallitessa muistaakseni.
Mitä opimme tästä? No sen, ettei asioita saisi määritellä kahteen kertaan. Jos määrittelyt ovat yhtäpitävät, se ei ole tarpeen, ja elleivät ne ole, sitten on piru irti. Mikä hyvin tiedetään määräalojen kauppakirjoista.
Veturimies
