Erään lunastuksen anatomiaa

Ensin pieni avaus. Vanha laki oli nimeltään pakkolunastuslaki. Kun uutta lakia aikanaan säädettiin, sen ajan poliittinen valtavirtaus ei sallinut käyttää pakko-sanaa. Toisinajatteleva professori Veikko O. Hyvönen kävi vastahyökkäykseen ja käytti puolestaan pääsääntöisesti p-sanaa. Tämä lehti ei ota poliittista kantaa, joten Veturimies käyttää vuorotellen molempia.
Olipa kerran sellainenkin hanke kuin Natura-2000 -ohjelma, Euroopan unionin määräämä, tietysti. Se määräsi suojeltavaksi kaikkialta Euroopasta isomman määrän erityyppisiä luontokohteita, eikä siinä vielä mitään pahaa. Tästä koitti ympäristöministe­riön vihervirkamiehille joulu, kun päästiin suojelemaan paljon ja käskyn perään. Suojeltavia kohteita löytyi, osa varmaan aiheellisia, osa ainakin maanomistajien mielestä vähemmän aiheellisia. Mutta yhteiskunnan vallankäyttöjärjestelmä pääsi nyt jyräämään tavalla, jossa maanomistajan oli turha inistä.

Yksi suojeltavista luontotyypeistä oli saaristoluonto, eikä siinä vielä mitään pahaa. Saaristoahan Suomessa riittää, lounaissaaristossakin varmaan tuhat kohdetta, kaikki samanlaisia kalliota, kaislikkoa, metsää ja vehmaikkoa, jyrkempää tai matalampaa rantaa. Veturimies ei tiedä, missä määrin eri kohteista pyrittiin tekemään vapaaehtoisia kauppoja, mutta pääsääntöisesti käytettiin lunastusmenettelyä. Ymmärtäväisenä ihmisenä Veturimies ymmärtää, että kaupanhierontaprosessi lukuisista Natura-kohteista olisikin ollut ylimitoitettu tehtävä, maanomistajilla kun tahtoo olla ruusuinen käsitys omaisuutensa arvosta. Mutta kai joku saari olisi ollut ostettavissakin. Käyvällä hinnalla tietenkin.

Lue koko artikkeli PDF-muodossa:

Toimitus Kirjoittaja

Vastaa