TEKSTI: JYRI ARTJOKI
Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa tarkastellaan maanmittausalan oppikirjojen historiaa, erityisesti niiden alkuaikoina. Sarjan toisessa osassa tarkastellaan oppikirjojen kehitystä noin 1900-luvun puolivälistä noin vuoteen 2020 saakka.
Johdanto
Maanmittausalan oppikirjat ovat olennainen osa maanmittausalaa ja sen kehitystä Suomessa. Oppikirjat ovat kaiken kaikkiaan aliarvostettu kirjallisuuden laji, vaikka sen on tyypillisin tapa, jolla aikaisempien sukupolvien tiedot ja keksinnöt siirretään sukupolvelta toiselle. Oppikirjat eivät yleensä ole niitä teoksia, joita ihmiset innolla valitsisivat vapaa-ajallaan luettavakseen. Usein oppikirjat nähdään välttämättömänä pahana, ja harvat nauttivat niiden sisällöstä. Tämä saattaa osittain johtua siitä, että oppikirjat ovat jääneet varjoon muiden kirjallisten töiden rinnalla. Kun kaunokirjallisuus saa usein ansaitsemansa huomion ja arvostuksen, oppikirjat jäävät ikään kuin syrjään, vähemmälle huomiolle, ikään kuin ne olisivat kirjallisuuden maailmassa seurakuntaan tulleita äpäriä – tuntemattomia ja usein syrjittyjä. (Lappalainen 1992, 173.)
Historiallinen tausta
1700-luvulla maanmittausalan oppikirjat olivat harvinaisia ja lähes poikkeuksetta ruotsinkielisiä. Suomen autonomian aikana kuitenkin alkoi ilmestyä myös suomenkielistä maanmittausteknillistä kirjallisuutta. Kirjastoja oli eri yhteisöissä, mukaan lukien yliopistolla, oppilaitoksissa, virastoissa ja yksityishenkilöillä. Maanmittausalan asiantuntijoilla saattoi olla mittavia kirjastoja, joissa oli satoja tai poikkeuksellisissa tapauksissa tuhansia teoksia. (Huhtamies 2008, 297–298.)
Lue koko artikkeli PDF-muodossa:
Maanmittausalan oppikirjat – menneisyys ja perinteet
