Keväällä oli eduskuntavaalit.Yksi uusi kansanedustaja otti haastattelussa agendalleen sen, että voimansiirtoalueiden lunastuksissa on ruvettava noudattamaan ”markkinahintaa”. Siitä yksi tässä asiassa syvällä uiva virkaveli kuohahti, jotta joko taas tämä vanha väärä virsi, ja antoi sysäyksen tähän pakinaan.
Mikä on markkinahinta? Arviointiteoreetikot piirtävät kauppahintoja koskevan käppyrän, rajaavat siitä tietyn ylä-alueen ja nimittävät sen korkeimmaksi käyväksi hinnaksi, rajaavat sitten seuraavan alueen ja nimittävät sen käyväksi hinnaksi. Alinta käypää hintaa ei olekaan. Lienee lähellä, jos arvaa ”markkinahinnan” tarkoittavan ensin mainittua hintatasoa, vähintäänkin, mutta lunastuskorvaukset on määrättävä käyvän hinnan mukaan. Lunastustoimikunnat ja oikeudet noudattavat tietysti lakia parhaansa mukaan, mutta voi kysyä, onko lain määräämä korvaustaso oikea. Kansanedustaja nosti kissan pöydälle, siellä se kissa olin tosin ennestäänkin, vaikka ei joka hetki äänekkäästi naukunutkaan.
Joskus kauan sitten sähköyhtiö tarvitsi muuntamopaikan ja maksoi aukeaksi hakatusta metsähehtaarista noin 20-kertaisen korvauksen paljaan metsämaan hintaan verrattuna. Oliko se ”markkinahinta”? Oli varmaan joidenkin mielestä.
Minkä tahansa omaisuuden omistaja tahtoo kuvitella omaisuutensa arvon suuremmaksi kuin se oikeasti on. Veturimies on kerran ollut poikkeus tästä säännöstä: se oli silloin, kun autoon tuli pahempi ruttu ja auto meni lunastukseen ja vakuutusmies kysyi vaatimusta. Kun Veturimies ymmärsi, ettei vanha laatuautokaan enää mitään maksa, niin vakuutusmies häkeltyi siitä niin paljon, että antoi mitä pyydettiin.
Palataan lunastuksiin ja korvausarviointiin yleensä. Vaatimuksissa ylin kujilla kuultu hinta muuttuu alimmaksi hyväksyttäväksi hinnaksi. Oltiinpa kerran haltuunottokatselmuksessa, seisottiin metsässä kilometrien päässä kaupunkiasutuksen lähimmästä reunasta. Kun Veturimies luki nauhuriin, että MT-tyypin metsää… jne., niin siihen maanomistaja tokaisi vihaisesti, ettei tämä ole metsää, tämä on arvokasta rakennusmaata. No, ei ole vieläkään, Jukolan viesti siellä taisi viimeinen merkittävämpi tapahtuma olla. Tämän kaltaisia tarinoita ja paljoin parempiakin osaa jokainen arviointimies kertoa.
Kysytään (itseltämme), onko lain asettama taso ”käypä” hinta sitten oikea. Lunastuslain kirjoittamisen aikaan oltiin siihen suuntaan kallellaan, ettei saanut käyttää edes termiä ”pakko”lunastus. Olemme varmaan tai ainakin toivottavasti yhtä mieltä siitä, että kun pakolla otetaan, korvauksen täytyy olla ”riittävä”, mitä se sitten onkaan. Saattaa olla enemmän kuin käypä hinta mutta tuskin sentään sitä, mitä se luovuttajan ajattelussa on. Tästä päästään ilman aasinsiltaakin lunastuslain 32 pykälään, ns. asuntotakuuseen. Siinä tunnustetaan lain 31 §:n kautta joskus syntyvä ristiriita ja tahdotaan varmentaa korvauksen määrä riittäväksi, so. käyvän hinnan tasolle. Mutta entäs, vaikka korvaus olisi varmuudella oikea, mutta samanlaista omaisuutta ei sillä hinnalla ole yksinkertaisesti saatavilla? Eräässä aikanaan paljon julkisuutta saaneessa tapauksessa parikunta asui ja eli mukavasti vaatimattomassa omakotitalossa ja sai sen mukaisen vaatimattoman korvauksen. Toisessa tapauksessa alkoholistiperhe asui talossa, melkein vajassa, jossa kanto oli jo tullut lattiasta läpi. Sovitaan tässä, että korvaus oli molemmissa tapauksissa oikea, mutta kun sillä ei ”vastaavaa” asuntoa ollut yksinkertaisesti saatavilla. Mihinkähän he menivät sitten asumaan? LulL 32 §:n sana ”ainakin” liittyy korvauksen määrään, mutta entäs jos se liittyisikin asuntoon (”saa ainakin vastaavanlaisen asunnon”)? Se olisikin ihan eri juttu ja ties vaikka sitä olisi tarkoitettukin. – Tässä esimerkki siitä, kuinka tarkkaa lain kirjoittaminen ja lukeminen on.
Enempää yhteiskunnalle kuin virkakunnallekaan ei ole eduksi, jos kansalaisilla on se käsitys, olkoonpa se vaikka väärä käsitys, että lunastuksissa maksetaan käypää tasoa (markkinahintaa?) alempia hintoja.
Mitä juuri voimansiirtojohtokorvauksiin tulee, niin iso paha susi itse eli lunastajia edustanut Ilkka Alm kirjoitti tässä lehdessä 1/23, ettei ainakaan hänen edustamansa taho pyri alikorvauksiin, vaan pelin pitää olla ”reilua”. (Taas uusi korvaustasoa määrittävä määre!) Lunastustoimintaa edustava Maanmittauslaitoksen Mauri Asmundela kirjoitti puolestaan metsämaan korvauksista lehden seuraavassa numerossa. Ei maanmittareita tarvitse kai näissä asioissa vakuuttaa, ko. kansanedustajaa ja muitakin maanomistajia pikemminkin. Ei Ilkka ole kirjoitustaan heille kuulemma tarjonnut, kun ei ole enää mandaattia millä puhua, ja hukkaan voisi mennäkin, jokainen kun kuulee mitä tahtoo.
Ihan oma lukunsa on kysymys mm. johtokorvauksiinkin liittyvästä paljaan metsämaan arvosta. Siitä taitaa olla suurelta osin kysymys. Saa useammankin rautalangan vääntää, ennen kuin maanomistaja suostuu ymmärtämään, että se arvo olisi vain muutamia senttejä neliömetriltä. Kun muu ei auta, arvoa yritetään avittaa ylöspäin erilaisilla moninaiskäyttöarvoilla. Saattaa jatkossa menestyäkin vihreiden arvojen arvostuksen lisääntyessä.
Veturimies
Lue koko artikkeli PDF-muodossa:
