Maanmittausalan oppikirjat – nykytila ja tulevaisuus

TEKSTI: JYRI ARTJOKI
Tämän kirjoitussarjan aiemmin julkaistussa (3/2023) ensimmäisessä osassa kävi ilmi, että maanmittausalan suomenkieliset oppikirjat alkoivat yleistyä pikkuhiljaa noin 1850–1880-lukujen kohdalla.

Sotilastopografian nousu 1900–1940

Maanmittausalan teoksiin, kuten kaikkeen muuhunkin kirjallisuuteen, vaikuttaa luonnollisesti kysyntä. Maanmittauksen kohdalla tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Suomen itsenäistyttyä Venäjästä vuonna 1917 muun muassa sotilastopografian teokset alkavat näkyä julkaistujen teosten listalla. Esimerkkinä sotilaallisesti orientoituneesta geodesian tai maanmittausalan oppikirjasta käy Aarne Rainesalon (1892–1972) tekemä oppikirja Geodesia (1927). Sotilaskartoitusten tarkoitusperät ovat sangen erilaisia kuin siviilikartoituksen. Kuten Jan Strang kuvailee: ”Sotilaita […] ei kiinnostanut oliko saappaan alla oleva maa hedelmällistä vai hedelmätöntä, niittyä vai peltoa vai muuten vain tasaista.” (Strang 2000, 21).

Muita 1900-luvun puoliväliin saakka käytettyjä merkittäviä teoksia ovat muun muassa Ahti Paulaharjun (1906–1971) Topografian ja suunnistamisen taidot (1951). Myös Paulaharjun aikaisempi teos Karttaoppi (1934) oli muiden käyttötarkoitusten ohella sotilaalliseen käyttöön markkinoitu, ja se näkyy selvästi. Teoksen johdannossa kirjoitetaan: ”Maasto vaikuttaa suuresti joukkojen sotatoimiin. Varsinkin nykyään, kun ampuma-aseitten kantavuus ja voima on suuri, tämä merkitys kasvaa.” (Paulaharju 1933, 7). Sotilaspainotteisen kirjallisuuden kysyntä näkyy myös aikaisemmassa kirjallisuudessa, esimerkiksi Waldemar Spåren teoksessa Sotilastopografian oppijakso: suojeluskunta- ja reserviupseerikursseja varten (1922). Tietenkään kaikkia oppikirjoja ei ollut suunniteltu pelkästään sotilaallisia tarkoitusperiä varten. Esimerkkinä tästä on mm. W. O. Lillen kirja Maanmittauksista. Oppikirja teollisuuskouluja varten (1921).

Lue koko artikkeli PDF-muodossa:

Toimitus Author

Vastaa