TEKSTI: JÜRGEN GRÖNFORS
Suomen maanmittari-yhdistyksen AikakauskirjaN vuoden 1899 numerossa käsiteltyjä asioita.
Yhdistyksen varsinaisessa kokouksessa käydään laajaa keskustelua yhteisen paikan jaosta. Asiasta alusti herra Bergman:
Voidakseni selvemmin vastata tähän kysymykseen, arvelen tarpeelliseksi ryhmittää kysymyksenalaiset paikat kahteen lajiin, nimittäin: l:ksi) Sellaiset paikat, jotka ovat alkuperäiseen tarkoitukseensa yhä edelleenkin tarpeelliset; ja 2:ksi) Sellaiset paikat, joita syystä tai toisesta ei enää voi käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Ensimmäisessä kohdassa mainittuja paikkoja ei koskaan pitäisi jakaa, elleivät jokaisen eri paikan osakkaat jakamiseen myönny.
Että asia näin on, käy ilmi seuraavasta: Ajatelkaamme esim. lastauspaikkaa tahi venevalkamaa, johon jollain kohdalla kuuluu jyrkkiä kallioita, tahi jonka rannat paikoittain ovat niin matalat, ettei niistä kohdin pääse vesille. Näitä jaettaessa monen osakkaan palstat välttämättä tulevat maan laatuun nähden aivan kelvottomiksi tarkoitukseensa. Niinikään saattaa olla hiekka-, muta- ja savipaikkojen laita, joissa ei kaikin paikoin enää ole hiekkaa, mutaa tahi savea saatavissa, sillä selväähän on, ettei sellaisten säännöllinen jakaminen mitenkään saata tapahtua niin että jokaisen osakkaan palstaan voisi sulkeutua siitäkin paikasta, jossa vielä olisi jonkun verran palstan nimellistä ainetta otettavana. Mitä taasen tulee toisessa kohdassa mainittuihin paikkoihin, jotka ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa, esim. siten, että myllytontti on käynyt tarpeettomaksi, kun itse myllynpaikka on koskenlaskemisen kautta hävinnyt, tahi, että lastaus- ja venevalkamapaikka järven laskemisen kautta on jäänyt kauvaksi rannasta, tahi ettei hiekka-, muta- ja savipaikassa enää ole palstan nimellistä ainetta saatavissa, katson jokaisen osakkaan olevan oikeutetun saamaan osansa erilleen murretuksi samalla oikeudella kun yleisessä laissa isojaosta on sanottu.
Lue koko artikkeli PDF-muodossa:
