KARI KAUPPILA
Onnistuneella maalämpöpumppuratkaisulla voi olla huomattava vaikutus kiinteistön elinkaaren aikaisiin energiakustannuksiin ja sitä kautta myös kiinteistön arvoon. Lämpöpumppujen yleistymisellä on merkittävä rooli myös kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä. Maalämpöpumppujärjestelmien asentamiseen liittyvä ohjeistus ja lupakäytännöt ovat kuitenkin monenkirjavia ja johtavat pahimmillaan huonosti optimoituihin investointeihin tai jopa kannattavien hankkeiden perumiseen.
Lämpöpumppu on laite, jonka avulla voidaan hyödyntää matalassa lämpötilassa olevaa lämpöenergiaa esimerkiksi maaperästä ja muuntaa tämä lämpö hyödyntämiskelpoiseen lämpötilaan kompressorin avulla. Kompressori tarvitsee toimiakseen sähköä, mutta tehokkaissa maalämpöjärjestelmissä tuotetun hyötylämmön määrä voi olla jopa nelinkertainen sähkön kulutukseen verrattuna. Kaupan päälle saadaan lisäksi ilmaista jäähdytystä, jota voidaan hyödyntää rakennuksen jäähdytystarpeiden hoitamiseen.
Suomeen on asennettu maalämpöjärjestelmiä 70-luvulta saakka. Alkuvuosina lämpö kerättiin pääasiassa noin metrin syvyyteen asennetuilla vaakaputkilla tai vesistöjen pohjaan asennettavilla suljetun kierron putkistoilla. Kallioon poratut energiakaivot (ts. pystyputkistot) alkoivat yleistyä 2000-luvulla ja ovat lähes syrjäyttäneet sekä maaperään että vesistöön asennettavat vaakaputkistot. Tästä huolimatta varsinkin suuria kaivokenttiä koskeva ohjeisto tuntuu olevan edelleen alkutekijöissään, minkä vuoksi esimerkiksi lupaviranomaisilla ei näytä olevan riittävää taustatietoa toimintansa tueksi.
Suomen Lämpöpumppuyhdistys SULPU ry:n tilastojen mukaan Suomeen on asennettu tähän mennessä noin 100 000 maaputkistoon (pysty- ja vaakaputkistot yhteensä) perustuvaa lämpöpumppua.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana on alettu rakentaa myös suuria, luokkaa 100 kaivon tai yli geoenergiakenttiä ja yhä suurempia kenttiä tullaan todennäköisesti rakentamaan. Energiakenttiä rakennetaan enenevässä määrin myös kaupunkien keskustoihin, jolloin tulisi ehdottomasti ottaa huomioon tontin riittävyys myös lämmön varastoinnin ja luovutuksen kannalta. Muutoin ongelmaksi voi muodostua se, kuka saa hyödyntää ja millä ehdoilla maaperän rajallista lämpökapasiteettia tiheästi rakennetuilla alueilla.
Alan suhteellisen pitkästä historiasta huolimatta maalämpöalan ohjeistuksen ja normituksen voi katsoa olevan edelleen lastenkengissä. Vaaka- ja vesiputkistoille tosin laadittiin pätevät mitoitusohjeet jo 70–80-lukujen taitteessa Tampereen teknillisen korkeakoulun (nykyään Tampereen teknillinen yliopisto) toimesta professori Antero Aittomäen johdolla. Sen sijaan geoenergiakentille ei liene laadittu vieläkään vastaavia, auktorisoituja mitoitus- ja suunnitteluohjeita, vaikka juuri näitä tänä päivänä rakennetaan myös tiheästi rakennetuille alueille.
Lue koko artikkeli pdf-muodossa:
Kari Kauppila: Lämpöä maasta - kohtuudella
