Taksasta toisenkin kerran

Veturimiehen entinen alemman geodesian assistentti – myöhemmin toki paljon muutakin – Antti Kuparinen kirjoitti tämän lehden edellisessä numerossa taksajärjestelmästä opiksi uudemmalle sukupolvelle. Kirjoitus oli ihan ookoo, jos vähän taksaan päin kallellaan, niin sallituissa rajoissa. Kysymys onkin niin merkittävästä, nyt jo unohtuvasta maanmittauksen historiasta, että kyllä se tarkastelunsa ansaitsee.

Maanmittarien taksapalkkaus on peilattava aikaan, jolloin valtiolla eli kruunulla ei oikeasti ollut rahaa. Asioita hoidettiin nykyajasta poikkeavilla järjestelyillä, joista ehkä nerokkain oli ruotuväkilaitos; kruunulla oli valmiudessa oleva sotaväki ilman, että se olisi aiheuttanut juurikaan suoranaisia menoja. Muita tämmöisiä järjestelyjä olivat kestikievarilaitos, pitäjänmakasiinit, huutolaislapset ja -vanhukset, sivutoimiset kyläpoliisit ja paljon muuta, joilla asiat saatiin sen ajan oloissa jotenkin rullaamaan.

Taksaan rinnastuvat jollain lailla sporttelijärjestelmät. Niissä tuomarit, nimismiehet ja jotkut muutkin virkamiehet saivat osan palkkaansa suoraan kansalaisilta eli asiakkailta (nykyisin vangitkin ovat asiakkaita) perittävinä palvelus- ja lunastusmaksuina. Nämä maksut olivat sen verran tuottoisia, että vanhat ukkotuomarit saivat säilyttää sporttelintulonsa siihen asti, kunnes itse kukin lähti eläkkeelle. Ei tehty kertaleikkausta niin kuin maanmittareille. Jos maanmittaushallitus ei tykännyt siitä, että maanmittarit tekivät kauppakirjoja ja hakivat lainhuutoja, niin nimismiehille ja poliiseille se kyllä sopi, sopi jopa siirtyä syyttäjän paikalta välillä oikeudenkäyntiasiamieheksi. Juristien vaikutusvalta yhteiskunnassa on aina ollut eri luokkaa kuin maanmittareiden.

Lue koko artikkeli PDF-muodossa:

Toimitus Author

Vastaa