TEKSTI: PEKKA VILSKA
Suomi linnoitti itärajansa heti talvisodan jälkeen rakentamalla Salpalinjan. Puolustustarkoituksiin linjaa varten
hankitut alueet palautettiin maanomistajille kahdessa vaiheessa. Valtio luopui omistusoikeudesta maa-alueisiin 1970-luvulla ja silloin perustetut käyttöoikeuden
rajoitukset linnoituslaitteisiin lakkautettiin 2010-luvun lopulla. Tässä kirjoituksessa kuvaillaan Salpalinjan eri vaiheita suunnittelusta rajoitusten purkuun.
Suomi menetti talvisodan jälkeisessä rauhassa Karjalan kannaksen linnoitteineen sekä erämaisen Laatokan pohjoisrannan. Epävarmuus ja uuden rajan vaikeammin puolustettava sijainti aiheuttivat välittömän linnoitussuunnitelman laatimisen. Puolustuslinja tuli vähintään silloisen tykinkantaman (10-12 km) päähän rajasta. Suunnittelussa hyödynnettiin talvisodan kokemuksia sekä taisteluista palaavia ja puolustukseen ryhmittyviä joukko-osastoja. Linnoitteiden rakentaminen alkoi heti ja Salpalinjasta tuli 35 000 miehen ja 2 000 lotan työpanoksena tähänastisen Suomen suurin työmaa. Ruotsi antoi henkilö-, raha- ja materiaaliapua hankkeeseen.
Puolustuslinjaa kutsuttiin aluksi nimillä Suomen Salpa tai Salpa-asema. Myöhemmin nimi vakiintui Salpalinjaksi, jota tässä jutussa käytetään.
Salpalinjan linnoituslaitteet
Vuosina 1940–1944 rakennetut linnoituslaitteet jaetaan kenttä- ja kestolinnoitteisiin niiden rakennustavan ja materiaalien perusteella.
Kenttälinnoitteet ovat luonteeltaan tilapäisiä, jolloin kaivantojen tukimateriaaleina on käytetty hirsiä, puuriukuja tai vitsasmattoja. Kenttälinnoitteita ovat mm. taistelu- ja yhdyshaudat, puu- ja maarakenteiset tuliasemat sekä majoituskorsut. Korsujen välissä on ampumapesäkkeitä. Yhdys- ja taisteluhaudat kulkevat korsujen ja pesäkkeiden välillä.
Kestolinnoitteiden rakenteet suunniteltiin kestämään tuon ajan suurimpien lentopommien täysosumat sekä sään vaikutusta useita vuosia. Rakennusmateriaaleina on käytetty betonia ja terästä. Kestolinnoitteiksi lasketaan mm. teräsbetoniset korsut, kallioluolarakenteet ja teräspesäkkeet.
Panssarivaunuille tarkoitettu kivieste on useimmille tuttu lehtikuvista tai maastossa näkyvimpänä linnoitteena. Esteitä on rakennettu noin kymmenen metrin levyiseksi kivirivistöksi yli 200 kilometriä. Ensin maahan on kaivettu perustus, joka on täytetty sepelillä ja isot kolmen tonnin estekivet on sijoitettu useimmiten neljänä viitenä rivinä perustuksen päälle kolmasosa maan sisälle.
Salpalinjan toteutustapa oli kolmijakoinen. Pääpuolustuslinjalle Suomenlahdelta Luumäen Kivijärvelle rakennettiin kesto- ja kenttälinnoitteista yhtenäinen puolustuslinja.
Saimaan järvialueella Luumäeltä Joensuuhun tukeuduttiin vesistöihin. Alueelle tuli sekä kiinteitä linnakkeita että liikkuvan tykistön asemia.
Lue koko artikkeli PDF-muodossa:
Salpalinja
