TEKSTI: SAKARI HAULOS
Maanmittausinsinöörin johdolla tehtävä lunastustoimitus on vakiintunut Suomessa menettelyksi ratkaista erilaisia maankäytöllisiä ja ympäristöllisiä korvauskysymyksiä. Yksi erikoisimmista tällaisista korvauskysymyksestä liittyy Tenojoen eräiden kalastusrajoitusten aiheuttamien menetysten korvaamiseen.
Ensimmäinen tämänlaatuinen lunastustoimitus koski Utsjoen kunnan Vetsikon kylän patokalastusoikeuksia. Maaoikeus ratkaisi toimitusta koskeneet valitukset 5.11.2021 antamallaan tuomiolla.
Tenojoki on Pohjois-Euroopan merkittävin luonnontilainen lohijoki
Tenojoen pääuoma ja sen jatkeena olevien jokien pääuomat ovat noin 330 km:n matkalla Suomen ja Norjan rajajokia. Tenon alajuoksu sijoittuu kokonaan Norjan alueelle noin 60 km:n matkalla ennen laskemistaan Tenovuonon kautta Jäämereen. Teno on Pohjois-Euroopan merkittävin luonnontilainen lohijoki ja yksi Euroopan tärkeimmistä Pohjois-Atlantin merilohen nousujoista. Kuluvan vuoden aikana Tenon lohi on ollut ollut mediassa esillä, sillä luontaisten lohikantojen nousu jokeen on ollut olematonta ja niiden sijaan jokeen on noussut vieraslajina lyhytikäistä kyttyrälohta.
Tenojoki virtaa saamelaisalueella ja lohen kalastus on merkittävä osa jokivarren saamelaiskulttuuria. Perinteisiä pyyntitapoja ovat tavallisen verkkokalastuksen ohessa muun muassa patokalastus, nuottaus ja kulkutus. Sittemmin kalastusturismin myötä vapakalastuksen merkitys on korostunut.
Kalastussäännöt ja korvauslaki
Kalastusta Tenolla on säädelty yleisestä kalastuslainsäädännöstä poikkeavasti 1800-luvun loppupuolelta alkaen erillisillä kalastussäännöillä. Ensimmäinen säädös on ollut vuosina 1873–1920 voimassa ollut Senaatin talousosaston päätös suomalaiseksi säännöksi kalastuksen harjoittamiseksi Tenojoessa. Vuodesta 1920 alkaen kalastusta on säännelty Norjan kanssa tehdyillä valtiosopimuksilla ja niihin liittyneillä kalastussäännöillä. Tällaisia ovat olleet vuosien 1920, 1938, 1953, 1960, 1972, 1979, 1982, 1989 ja 2016 kalastussäännöt. Säännöt ovat kieltäneet tiettyjä pyyntitapoja kokonaan, rajoittaneet pyydysten lukumäärää, sijaintia ja rakennetta, rajoittaneet kalastusaikoja tiettyyn osaan vuotta ja tiettyihin viikonpäiviin sekä jakaneet kalastusoikeuden haltijat erilaisilla kohdennetuilla rajoituksilla paikkakuntalaisiin ja ulkopaikkakuntalaisiin. Yleisesti ottaen rajoitukset ovat kalastussääntöjä uusittaessa asteittain tiukentuneet.
Jo vuoden 1972 kalastussäännön voimaansaattamiseksi annetun lain eduskuntakäsittelyn yhteydessä nousi esille kysymys, rajoitetaanko Tenolla kalastusoikeutta niin voimakkaasti, että se loukkaisi omaisuuden suojaa, rinnastuisi pakkolunastukseen ja vaatisi korvausmekanismia. 1980-luvulla aloitetun valmistelun seurauksena säädettiin vuonna 1991 laki Tenojoen kalastussääntöä koskevan sopimuksen ja kalastussäännön eräiden määräysten aiheuttamien menetysten korvaamisesta. Korvauslain 1 §:n 1 ja 2 momenttien mukaan, jos Norjan kanssa Tenojoen kalastuspiirin yhteisestä kalastussäännöstä vuosina 1972, 1979, 1982 ja 1989 tehdyissä sopimuksissa tai niihin liittyneissä kalastussäännöissä olleet määräykset estivät kalastusoikeuden haltijaa käyttämästä hänelle kuuluvaa kalastusoikeutta tai huomattavasti rajoittivat tämän oikeuden käyttömahdollisuuksia, tuli kalastusoikeuden haltijalle suorittaa tällaisesta menetyksestä täysi korvaus. Korvauslain 1 §:n 3 momentin mukaan korvausta ei kuitenkaan tullut suorittaa pyydysten rakennetta, käyttöaikaa tai käyttötapaa koskevista rajoituksista, jos kalastusoikeuden haltija voi tai on voinut rajoituksesta huolimatta käyttää omaisuuttaan normaalilla, kohtuullisella ja järkevällä tavalla. Lain mukaan korvausvelvollisuus ja korvauksen määrä tuli ratkaista toimituksessa, johon sovelletaan, mitä lunastuslaissa säädetään lunastustoimituksesta.
Tenojoen korvauslaki kerettiin kumota vuoden 2016 kalastussäännön voimaansaattamislailla ennen kuin yhtään toimitusta oli saatettu päätökseen. Voimaansaattamislain siirtymäsäännösten perusteella kumottua korvauslakia tuli kuitenkin soveltaa vireillä olleissa toimituksissa. Vaikka vuoden 2016 kalastussäännön rajoitukset olivat selvästi tiukemmat kuin yhdessäkään aiemmassa säännössä, katsottiin lain hallituksen esityksessä ja sittemmin myös eduskuntakäsittelyssä perustuslakivaliokunnan lausunnossa, ettei sääntö loukannut omaisuuden suojaa. Tätä perustuslakivaliokunta perusteli muun muassa perusoikeuksiin kuuluvalla ympäristövastuulla, kalakantoihin kohdistuvilla suojeluvelvoitteilla ja sillä, että rajoitukset olivat oikeasuhtaisia Tenojoen kalakantojen miltei hälyttävään tilaan nähden. Perustuslakivaliokunta arvioi myös, että lohensuojeluun liittyvät näkökohdat olivat merkityksellisiä saamelaisten kalastuskulttuurin ylläpitämiseksi myös tulevaisuudessa.
Lue koko artikkeli PDF-muodossa: