Maankäyttö ja rakentaminen on yksi suurimmista luonnon monimuotoisuuteen vaikuttavista tekijöistä

TEKSTI: TERHI YLI-PIRILÄ
Luonnon ­monimuotoisuuden köyhtyminen on ollut ­valtamedioissakin esillä jo ­hyvän aikaa. Erilaiset ­elinympäristöt ja eliölajit häviävät sitä ­vauhtia, että on perusteltua väittää ­ihmisen toiminnan ­aiheuttavan kuudennen ­globaalin ­sukupuuttoaallon. Voitaisiinko asialle tehdä jotain?

Ensimmäiset viisi sukupuuttoaaltoa tapahtuivat Maapallon historiassa suurien luonnonolosuhteiden mullistusten, kuten dinosaurukset tappaneen asteroidin törmäyksen seurauksena. Nyt ylivoimaisesti suurin luontohäviön aiheuttaja on maankäyttö ja rakentaminen.

Kuinka luonnon monimuotoisuus määritellään ja kuinka sitä arvioidaan?

Luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti kuvaa kaikkea sitä vaihtelua ja muotojen kirjavuutta, jota elävät eliöt edustavat. Nykyisin käytetään usein melkeinpä runollisesti soivaa sanaa ”elonkirjo”, joka kuvaakin käsitettä hyvin. Lähtökohtaisesti elonkirjon arviointi on aina sidottu johonkin sijaintiin, maantieteelliseen alueeseen tai pinta-alaan (myös tilavuuteen, jos tarkastellaan vesiympäristöjä tai maaperää). Usein luonnon monimuotoisuutta ajatellaan vain tutkittavalla alueella esiintyvien lajien määrän kautta. Elonkirjoa voi kuitenkin tarkastella monelta eri tasolta, jotka kaikki ovat yhtä tärkeitä.

Luonnon monimuotoisuutta voi ensinnäkin pohtia yhden yksittäisen lajin sisällä: mitä enemmän tarkasteltavalla alueelta löydetään erilaisia yksilömuotoja, sitä laajempi on lajin geneettinen monimuotoisuus kohteessa, ja sitä paremmat mahdollisuudet lajilla on selvitä muuttuvissa ympäristöolosuhteissa. Jos yksilöiden ominaisuudet tasapäistyvät ja yksilöt alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan, elonkirjo kapenee. Elonkirjoa voidaan tarkastella myös eliöyhteisön perusteella: eliöyhteisö tarkoittaa elävien eliöiden muodostamaa yhteisöä tietyllä alueella. Mitä enemmän ja mitä erilaisempia lajeja ja eliöryhmiä alueella on, sitä monipuolisempi eliöyhteisö niistä rakentuu.

Kolmas taso monimuotoisuuteen saadaan, kun lisätään eläviin eliöihin myös elottoman luonnon vaihtelu ja tällöin päästäänkin ympäristöntutkimuksen perusyksikköön, ekosysteemiin. Ekosysteemin rakenne muotoutuu sen mukaan, minkälaisen viitekehyksen sille elottoman ympäristön olosuhteet antavat. Tunturipaljakalle muodostuva ekosysteemi on varsin erilainen kuin sademetsäekosysteemi Amazon-joen varrella. Kaikki nämä erilaiset ekosysteemit ovat osa globaalia elonkirjoa, joka köyhtyy, jos harvinaisia elinympäristöjä menetetään. Vielä neljäntenä tasona voidaan ajatella eräänlaista kulttuurimonimuotoisuutta: millä kaikilla tavoilla eliöt ympäristöään hyödyntävät? Me ihmiset olemme lajina hyvin eteviä tämän tyyppisessä monimuotoisuudessa, mutta oppimiskykyä ja kekseliäisyyttä osoittavat varsin monet muutkin lajit.

Lue koko artikkeli PDF-muodossa:

Toimitus Author

Vastaa