TEKSTI: JAMIE DONOVAN
Kesän aikana uutisiin asti kiiri hälyttävä tieto maankäyttösektorin hiilinielujen hupenemisesta. Puhutaan jo hiilinielujen romahduksesta. Hiilinielujen eteen on kuitenkin tehty kovasti työtä. Yksi näistä hankkeista on pääkaupunkiseudun hiilinieluselvitys. Toiveena on, että julkaisemalla selvityksen tulokset avoimena datana myös yksityiset toimijat saadaan sitoutettua hiilinielutalkoisiin.
Viime aikoihin asti Suomen kasvavat metsät ovat varastoineet muun muassa turvepelloista ja metsäkadosta syntyviä hiilidioksidipäästöjä nopeammin kuin mitä päästöjä on vapautunut. Vuoden 2021 hiilitaselaskelmien valmistuttua tulokset olivat herättäviä – tilanne vaikuttaa menneen hetkellisesti huonompaan, ei suinkaan parempaan suuntaan. Maankäyttösektori on nyt ensimmäistä kertaa nettopäästölähde, eli maankäytöstä, kuten metsähakkuista, aiheutuu enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin mitä esimerkiksi puuston kasvun myötä sitoutuu.
Hiilineutraalisuustavoitteen saavuttaminen vaatii hiilinieluja. Hiilineutraalisuus on osa EU:n lainsäädäntöä ja Suomen hallitusohjelmaa, jossa ensisijaisena pyrkimyksenä on hillitä ilmastonmuutosta. Mikäli Suomessa ei ole riittävästi hiilinieluja kompensoimaan päästöjämme, voi olla, että pian joudumme käymään kauppaa kansallisilla nieluyksiköillä, tai muilla päästökompensaatiomenetelmillä – aivan kuten päästöoikeuksilla on jo pitkään tehty. Ja kuten energiassa ja ruuantuotannossa, ehkä myös päästökompensaatioiden osalta on hyvä tavoitella omavaraisuutta. Omavaraisuus on myös hyvä keino suojautua markkinahintojen vaihtelulta.
Hiilinieluja on syytä pitää tärkeinä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, siinä missä päästölähteitäkin. Siitäkin huolimatta, että hiilinielut ovat kirjaimellisesti käsinkosketeltavissa, vaikkapa vankka mänty metsäkävelyn yhteydessä, jäävät ne monien mielessä mittasuhteiltaan hyvin epämääräisiksi. Esimerkiksi valveutuneelle autonomistajalle oman auton hiilidioksidipäästöt ovat tiedostettuja lukuja, joilla on käytännönvaikutusta – onhan se yksi autoveron kulmakivistä. Sen sijaan harvempi meistä osaa sanoa, kuinka monen tuhannen ajokilometrin verran paikallisen lähipuiston kasvillisuus sitoo hiilidioksidia vuosittain. Voikin olla, että parantamalla tiedonsaantia hiilinieluista, ja havainnollistamalla tätä esimerkiksi karttoina, myös arvostus lähialueiden viheralueita kohtaan kasvaa entisestään. Avoin pääsy tutkittuun tietoon tukee myös tarkoituksenmukaista muutosta, myös ruohonjuuritasolla.
Lue koko artikkeli PDF-muodossa:
Pääkaupunkiseudun hiilinieluselvitys
